7.11.2007

Se oli ihan tavallinen aamu 7.11.2007. Menin töihin. Silloin olin laitoshuoltajana, synnytysosastolla. Muistan aamupäivällä katselleeni, miten kauniisti lumihiutaleita tippuu maahan. En enää muista mitä kello oli, kun sain jo melkein unohdetulta nettikaveriltani tekstiviestin; "Ootko kunnossa?!". Vastasin ihmeissäni, että mitä ihmettä. Vastauksena tulleessa tekstiviestissä luki suunnilleen: "Oletko vielä Jokelassa koulussa? Siellä on ammuttu ja ainakin rehtori on kuollut."

Taisin olla jonkinlaisessa sokissa. Muistan, että avasin aulassa olevan television. Uutisia ei sillä hetkellä tullut, mutta menin tekstitv:tä lukemaan. "Useita kuollut, joukossa ainakin rehtori", tai jotain sen tapaisia otsikoita vilisi silmissä. Puhelin soi. Se taisi olla äidin miesystävä. Soitti, että missä olen ja oonko kuullut veljistäni mitään. Tosiaan, molemmat pikkuveljeni olivat vielä siellä koulussa. Puhelun aikana vanhempi pikkuveljistäni, pikkuveli N soitti. Lopetin puhelun äidin miehen, P:n, kanssa ja soitin veljelleni. Sain kuulla, että hän on kunnossa, mutta nuorempaan pikkuveljeen, M:n ei saada yhteyttä. Kuulin myös jo siinä vaiheessa tiedon siitä, kuka ilmeisesti on ampuja. Kädet täristen sovittiin, että soitellaan heti kun joku tietää lisää.

Tunnin verran muistan tehneeni töitä lähes normaalisti. Ihmettelen vieläkin, miten se oli mahdollista. Työkavereilleni kyllä kerroin asiasta. "Mun entisessä koulussa on ammuttu ja ainakin rehtori on kuollut". Petasin sänkyjä normaaliin tapaan.

Kahvitauolla kahvihuone oli täynnä ihmisiä. Johtui osittain siitä, että oli vuoronvaihto tulossa, iltavuorolaiset olivat tulleet jo töihin. Televisio oli auki ja siellä puhuttiin Jokelan kouluammuskelusta. Silloin romahdin. Kyyneleet vain tulivat, muistan miten lysähdin sohvalla nojaamaan polviini. Työkaverit kerääntyivät hädissään ympärilleni ja halasivat, enkä ollut vielä edes sanonut mitään. "Mun molemmat pikkuveljet ovat tuolla, eikä toiseen saada yhteyttä".

Työkaverit ottivat ohjat. Sain kerrottua, että äiti on kerrosta alempana töissä. Kysyivät, että selviänkö itse sinne, vai lähteekö heistä joku mukaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu ihanalta, miten he huolehtivat.

Kuljin rappuset alas. Kyyneleet valuivat. Muistan kysyneeni ensimmäiseltä valkoisiin pukeutuneelta vastaantulijalta "Missä mun äiti on?" Hassua, miten muistan sen ihmisen hämmentyneen ilmeen. En tosin muista, mitä hän vastasi.

Löysin äitini kahvihuoneesta, joku äitini työkaveri tunnisti minut käytävältä. Halasimme. Muistan yleisen kaaoksen. Menin äitini kanssa sisään kahvihuoneeseen ja äiti kyynelsilmin kertoi minun olevan hänen tyttärensä. Saatiin äidin kanssa jutella hetki ihan kahdestaan. N oli soittanut myös äidille. M:n ei vieläkään saatu yhteyttä. En muista oliko puhelin kiinni vai eikö vain vastannut.

Mummokin soitti. Äidin äiti siis. Äiti sanoi, että soitellaan kun tiedetään lisää. Haluttiin pitää puhelinlinjat auki sen varalta, että M ilmottaisi jotain. Oliko hän hengissä vielä?

Viranomaisverkon radiokeskustelu välittyi myös sairaalaan. Viranomaisverkosta selvisi, että kuolleita oli sillä hetkellä 3 enemmän kuin mitä uutisissa luki. Tarkkoja lukuja en enää muista. Äiti sai tekstiviestin, M:ltä, että on kunnossa, mutta ei voi soittaa, koska ovat luokassa piilossa. Sillä hetkellä asiat olivat kuulemma hyvin. Oltaisiin saatu äidin kanssa lähteä töistä, mutta ajateltiin, että ei vielä lähdetä, koska tilanne oli vielä päällä ja viranomaisverkosta saatiin ajantasaisia tietoja, toisinkuin televisiosta.

Jossain vaiheessa tuli uusi tekstiviesti. "Poliisit tuli :)" En muista sen hetken tunnelmista paljon. Helpotusta varmasti tunsin. Kriisityöntekijät olivat tulleet paikalle (koska työpaikka oli sellainen, johon uhreja alettiin tuomaan ja kriisi-ihmisten oli hyvä olla paikalla). Me päästiin äidin kanssa ensimmäisinä keskustelemaan niiden kanssa, että sitten päästään kotiin lähtemään. Hölmöt luulivat, että mulla on lapsia siellä koulussa. Äitini selvensi, että olen hänen lapsensa ja kaksi muuta lasta ovat Jokelassa. En muista, että kriisikeskustelusta olisi ollut mitään hyötyä. En muista yhtään mitä siellä puhuttiin. "Miltä tuntuu?", kysyttiin varmasti. Kriisi-ihmiset käskivät mun mennä äidille muutamaksi yöksi.

Mun pomo oli jotenkin hämmästynyt, kun sanoin olevani pari päivää sairaslomalla. Ihankuin en olisi saanut. Äitini sitten selitti hänelle jotain tilanteesta, en enää muista mitä.

Muistan odotelleeni ulkona tupakan kanssa, että äiti tulee vaihtamasta vaatteita. Kävin puhelimeni listaa läpi, että voisin soittaa ihmisille, ovatko he kunnossa.

Mentiin mun asunnolle hakemaan Bono, sille ruokaa ja jotain vaatteita mukaan. Muistan, miten luhistuin sängylleni itkemään, kun en tiennyt mitä pakkaan mukaan. Silloinen kämppikseni istui vierelleni sängylle ja halasi mua. Muistan hänen sanoneen, että ei voi kuvitella miltä minusta tuntuu.

Jokelassa mentiin (muistaakseni) suoraan kirkolle hakemaan M kotiin. Kirkko toimi kriisikeskuksena, sinne oltiin tuotu evakuoituja ihmisiä. Ja sinne oli oppilaiden käsketty juosta.

Joku lehti tuli mua haastattelemaan. Olen hukannut linkin siihen uutiseen. Luulen, ettei sitä enää edes ole. Siinä oli jotenkin niin surullisesti kuvattu se, miten mä kaikkien niiden ambulanssien, poliisi- ja paloautojen keskellä seisoin Bonon kanssa odottamassa, että M ja äiti tulevat kirkosta ulos. Äiti oli siis mennyt sinne hakemaan häntä.

Se hetki, kun näen pikkuveljeni kävelevän näennäisesti ehjänä ulos kirkosta. Pikkuveljeni, josta olin jo ehtinyt ajatella, että näenkö häntä enää koskaan. Se tunne sinä hetkenä on jotain niin sanoinkuvaamatonta. Niin puhdasta isosiskon rakkautta. Sen tunteen ajatteleminen saa mut aina itkemään. Niin myös tällä hetkellä tätä tekstiä kirjoittaessa. Se oli puhdasta helpotusta, iloa, onnea, surua niiden puolesta, jotka eivät sitä tunnetta voi enää kokea. Muistan halanneeni häntä lujaa. Helsingin Sanomien toimittaja tuli pyytämään haastattelua. Veljeni taisi haistatella. "Mee helvettiin!" Tai jotain muuta vastaavaa.

M oli luokassa, joka viimeisenä evakuoitiin koulusta.

Muistan, miten huhuja kiersi koko illan, että kuka on kuollut, kuka on hengissä. Kynttilämeri Jokelan Koulukeskuksen lammen ympärillä. Niin kaunista ja niin, niin surullista. Kaikesta huolimatta taisin nukkua seuraavan yön yllättävän hyvin. Isäkin tuli käymään meillä, katsomaan, että olemme kaikki kunnossa.

En siitä illasta muista enää paljoa.. Hämmennystä, epäuskoa, helpotusta omien veljien selviytymisestä.

Sellainen oli mun päivä 7.11.2007.

Kommentit

  1. Ei voi kyllä muuta sanoa kuin että hui kamala :O Ei tuommoista tilannetta voi kukaan ulkopuolinen varmasti täysin ymmärtää... Välillä vaan tulee mieleen, että mikä nykymaailmassa on mennyt niin vinksalleen, että tollasia asioita tapahtuu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti