Niin. Isä se on mullakin. Ja kaksi pikkuveljeä. Olen saanut harrastaa ratsastusta. Sain myös skootterin. Se kerta, kun 15-vuotiaana löysin autotallista skootterin, taitaakin olla viimeisin kerta kun oon spontaanisti halannut isääni. Toki oli mm. ylioppilasjuhlatkin, mutta siihen kuuluu onnitteluhalit.
Skootterin sain lahjaksi. Oli sellainen sovittu juttu, että kun skootteri myydään, minä saisin siitä rahat. Koska olihan se minulle lahja. Veljeni ovat saaneet pitää isän (ja äidin) rahoilla ostetuista mopoista, kevytmoottoripyöristä ja varmaan autostakin myymällä saadut rahat. Niin ja kitaroista. Sen jälkeen kun skootterini myytiin, olen kerran kysynyt isältäni niistä saaduista rahoista. "Ei mulla enää sellaisia rahoja ole", oli naurunsekainen vastaus.
Noh, tämä tietokone on isän sponssaama. Korulippaasta löytyy ylioppilaslahjaksi saatu Kalevalan Vanamo-sarjan kääty. Myös 20v-syntymäpäivälahjaksi ja kihlajaislahjaksi saadut samaan sarjaan kuuluvat korvakorut ovat korulippaassa. Toki olen myös muutaman muun kerran saanut avustusta, kun olen viime hädässä sitä pyytänyt.
Mulla on myös pikkusisko. Ennenkuin hän syntyi, isäni oli sanonut pikkusiskoni äidille (joka ei siis ole minun äitini), että toivottavasti se on tyttö, koska tytöt eivät tarvitse isää niinkuin pojat. Jostain kumman syystä en ollut edes yllättynyt kun tästä kuulin. Päinvastoin, se tuntuu selittävän paljon. Hyvin paljon.
Olenko katkera? Olin kyllä, mutta en enää. Olen pyörittänyt näitä asioita päässäni ilmeisesti tarpeeksi monta vuotta. Käsitellyt ne etu- ja takaperin. Tiedättekö tunteen, kun oma isä tuntuu samalta kuin joku etäinen sukulainen? Se tuntuu toisinaan hieman hassultakin. Entä osaatteko kuvitella sen tunteen, että kun joskus tulevaisuudessa mahdollisesti menen naimisiin, niin en todellakaan osaa sanoa annanko hänen saattaa minut alttarille? Symbolisestihan siinä isä luovuttaa tyttärensä toiselle miehelle. Vaan on vaikea kuvitella tilanne edes näin etäisesti. Eiköhän se luovutus ole tapahtunut jo vuosia sitten.
Skootterin sain lahjaksi. Oli sellainen sovittu juttu, että kun skootteri myydään, minä saisin siitä rahat. Koska olihan se minulle lahja. Veljeni ovat saaneet pitää isän (ja äidin) rahoilla ostetuista mopoista, kevytmoottoripyöristä ja varmaan autostakin myymällä saadut rahat. Niin ja kitaroista. Sen jälkeen kun skootterini myytiin, olen kerran kysynyt isältäni niistä saaduista rahoista. "Ei mulla enää sellaisia rahoja ole", oli naurunsekainen vastaus.
Noh, tämä tietokone on isän sponssaama. Korulippaasta löytyy ylioppilaslahjaksi saatu Kalevalan Vanamo-sarjan kääty. Myös 20v-syntymäpäivälahjaksi ja kihlajaislahjaksi saadut samaan sarjaan kuuluvat korvakorut ovat korulippaassa. Toki olen myös muutaman muun kerran saanut avustusta, kun olen viime hädässä sitä pyytänyt.
Mulla on myös pikkusisko. Ennenkuin hän syntyi, isäni oli sanonut pikkusiskoni äidille (joka ei siis ole minun äitini), että toivottavasti se on tyttö, koska tytöt eivät tarvitse isää niinkuin pojat. Jostain kumman syystä en ollut edes yllättynyt kun tästä kuulin. Päinvastoin, se tuntuu selittävän paljon. Hyvin paljon.
Olenko katkera? Olin kyllä, mutta en enää. Olen pyörittänyt näitä asioita päässäni ilmeisesti tarpeeksi monta vuotta. Käsitellyt ne etu- ja takaperin. Tiedättekö tunteen, kun oma isä tuntuu samalta kuin joku etäinen sukulainen? Se tuntuu toisinaan hieman hassultakin. Entä osaatteko kuvitella sen tunteen, että kun joskus tulevaisuudessa mahdollisesti menen naimisiin, niin en todellakaan osaa sanoa annanko hänen saattaa minut alttarille? Symbolisestihan siinä isä luovuttaa tyttärensä toiselle miehelle. Vaan on vaikea kuvitella tilanne edes näin etäisesti. Eiköhän se luovutus ole tapahtunut jo vuosia sitten.
Kommentit
Lähetä kommentti