Tiedättekös, mä olen kasvanut Jokelassa. Niin, siinä Tuusulan Jokelassa, jossa tapahtui Suomen ensimmäinen kouluampumistapaus. Peruskoulun ja lukion kävin siellä. Lukiosta kirjoitin keväällä 2007.
Mulla on kaksi pikkuveljeä, jotka olivat silloin marraskuussa koulussa. Toinen lukiossa, toinen yläasteella. Ja kyllä, koska kylä oli (ja on edelleen) pieni, siellä melkein kaikki tunsi toisensa. Ainakin tiesi.
Vanhemman pikkuveljen luokalta kuoli 4, nuorempi pikkuveli oli luokassa, joka viimeisenä evakuoitiin koulusta.Vanhempaan saatiin heti yhteys, kun oli lähtenyt 20min aikaisemmin hoitamaan asioita. Nuorempaan ei pariin tuntiin saatu yhteyttä. Voitte ehkä kuvitella paniikin?
En jaksa tästä asiasta kirjoittaa just tällä hetkellä enempää. Varmaan pitäis. Koska en juuri nyt kestä seurata mediaa. Avaavat vain vanhat traumat. Ensimmäinen reaktio näihin tämän aamun uutisiin oli välinpitämättömyys. "Aijaa, näihinhän alkaa tottumaan." jne. Mutta nyt alkaa sellainen orastava ahdistus rintakehällä. Vanhat haavat nousevat pintaan, avautuvat. Jännä, miten muuten unohtaakin ne ahdistuksen tunteet silloin marraskuisena iltapäivänä. Ja sen helpotuksen tunteen, kun näkee pikkuveljensä kävelevän vastaan. Sen pikkuveljen, johon ei saanut yhteyttä ja jonka kohtalosta monen monta kertaa teki arvauksia.
Jos joku teistä haluaa lukea, voin joskus kirjoittaa asiasta enemmänkin. Tiedän, että se varmasti tekisi ihan hyvää. Vaikka tuntuukin siltä, että oon jo käsitellyt asian.. Tällaisten uutisten tullessa en ole siitä kuitenkaan enää niin varma.
Mulla on kaksi pikkuveljeä, jotka olivat silloin marraskuussa koulussa. Toinen lukiossa, toinen yläasteella. Ja kyllä, koska kylä oli (ja on edelleen) pieni, siellä melkein kaikki tunsi toisensa. Ainakin tiesi.
Vanhemman pikkuveljen luokalta kuoli 4, nuorempi pikkuveli oli luokassa, joka viimeisenä evakuoitiin koulusta.Vanhempaan saatiin heti yhteys, kun oli lähtenyt 20min aikaisemmin hoitamaan asioita. Nuorempaan ei pariin tuntiin saatu yhteyttä. Voitte ehkä kuvitella paniikin?
En jaksa tästä asiasta kirjoittaa just tällä hetkellä enempää. Varmaan pitäis. Koska en juuri nyt kestä seurata mediaa. Avaavat vain vanhat traumat. Ensimmäinen reaktio näihin tämän aamun uutisiin oli välinpitämättömyys. "Aijaa, näihinhän alkaa tottumaan." jne. Mutta nyt alkaa sellainen orastava ahdistus rintakehällä. Vanhat haavat nousevat pintaan, avautuvat. Jännä, miten muuten unohtaakin ne ahdistuksen tunteet silloin marraskuisena iltapäivänä. Ja sen helpotuksen tunteen, kun näkee pikkuveljensä kävelevän vastaan. Sen pikkuveljen, johon ei saanut yhteyttä ja jonka kohtalosta monen monta kertaa teki arvauksia.
Jos joku teistä haluaa lukea, voin joskus kirjoittaa asiasta enemmänkin. Tiedän, että se varmasti tekisi ihan hyvää. Vaikka tuntuukin siltä, että oon jo käsitellyt asian.. Tällaisten uutisten tullessa en ole siitä kuitenkaan enää niin varma.
Kommentit
Lähetä kommentti